Pitkäperjantai

Välillä tuntuu, että odotan vain kuolemaa. Välillä tuntuu, etten osaa edes kuvitella elämää, johon olisin tyytyväinen, jolla olisi loputtomasti tarjottavaa ja joka saisi jaksaa huomisen yli. Häiriintyneessä mielessä ajatukset muodostavat ketjuja siitä, että sellaista muidenkin elämä on: ikuisen levon odottamista. Saamme lahjaksi tietoisuuden, olemassaolon planeetalla aurinkokunnassa jossa muualla ei tiedettävästi ole elämää, olemassaolon maailmassa jossa tiedettävästi ei mitään vastaavaa ole. Sen yhden elämän mietimme, mitä tämä kaikki on, miten olemassaolomme on mahdollista edes, ratkomme pulmia, kehitämme itseämme, etsimme asioita jotka tuottavat nautintoa. Silti joudumme elää sen tiedon kanssa, että joskus tämä kaikki on ohi. Ehkä minua oikeasti pelottaa vain se, että kuolema tekisi tästä olotilasta ikuista, tästä sairaudellisesta olemassaolosta.

Olen kirjoittanut kahdesti itsemurhaviestin. Ensimmäinen kerta oli vuosia sitten, tein sen oikeastaan vain rauhoittaakseni itseäni, ehkä hain myös itsesääliä sillä. Toisen kerran kirjoitin viime talvena, ja silloin oli oikeasti hankaluuksia kuvitella elävänsä edes tähän kesään asti. Tässä sitä silti vielä ollaan.

Mun mieltä on vaivannut viime aikoina pakkomielteet. Ne ovat hallitsevia, eivätkä päästä minua otteestaan. Tiedän, että riittäisi vain pelkkä päätös olla kuuntelematta niitä, mutta haen niillä vain täydellisyyttä. Haluan onnistua jossain ja olla hyvä.

Ala-asteella liikuntatunnilla meidän piti muodostaa porukka, jolla lähdimme suunnistaa. Oli pari ihmistä, keistä pidin ja keitä myös ehkä vähän ihannoin. Saattoi niitä olla useampikin, olen myös usein katsonut muita ihmisiä ylöspäin, mutta toinen heistä heitteli minua lumihankeen kun kävin hänen hermoilleen, etten ollut saada happea. Halusin aivan mielettömästi heidän ryhmäänsä, mutta he eivät halunneet minua. Aloin itkeä. Opettaja puuttui tilanteeseen, koko luokka katsoi minua ja lopulta he suostuivat ottaa minut mukaan. Olin koko tunnin allapäin, ei siinä ollut enää mitään mieltä, kun minun piti pakottaa itseni joukkoon, mutta en kestänyt ajatusta muusta tai sitten olen saanut liian herkästi aina tahtoni läpi.

Sama toistui paljon nuorempana. Jos olimme hiihtämässä perheemme kanssa, minä usein jäin viimeiseksi koska olin niin hidas ja pieni, jolloin yleensä sain jonkinlaisen kohtauksen ja jolloin isä päästi minut ehkä hetkeksi ensimmäiseksi. Todellisuudessa uskon mulla olleen aivan lapsesta asti tietty ulkopuolisuuden, vääryydenkin, tunne, joka nostaa päätänsä tai häntäänsä, kun jokin konkreettisesti siitä muistuttaa. Vähän samanlainen tilanne tapahtui viime syksynä. Olimme kännissä, minä erityisesti, halusin mennä poliiseille juttelemaan. Muut olivat sanoneet käyvänsä vessassa viereisessä baarissa sillä välin. Kun huomasinkin olevani yksin, sain jonkinlainen takaumaelämyksen siitä, että minut on taas unohdettu jonnekin ja jätetty yksin, pelko, turvattomuus... sitä seurasi hirvittävä määrä draamaa, tunteita joita ei joko osata välittää tai kohdata, riitelyä.

Mun on äärimmäisen hankala kuvitella, että olisi olemassa porukka johon voisin kuulua ja jota voisin olla osa. Ehkä eniten odotan ja kaipaan, haluan sitä, mutta juuri sitä en osaa kuvitella. Vaikka tutustuisin hienoihin ihmisiin, pääsisin mukaan johonkin, en uskaltaisi edes toivoa sen kestävän. Minä haaveilen muusta. Haaveilen jättäväni suuren merkin maailmaan, haaveilen perustavani lastenkodin jota jostain pilvestä taijotuilla rahalla ylläpidän. Haluaisin tehdä hyvää heitä kohtaan, keitä kohtaan muut eivät tee. Haaveilen rakkaudesta, lapsesta, lapsesta jolle antaisin paremman elämän. Mutta siinä se on. Todellisuudessa en poistu neljän seinän sisältä ulos kuin tupakkaa ostaa tai päihdekäyttäytyäkseni. Tai ruokaa. Mutta sen voi aina jättää seuraavalle päivälle.

Isä on mulle aina viime vuodet toistanut sitä, että kyllä se siitä vielä iloksi muuttuu. Huomasin hänen sanovan samaa, jo yli kymmenen vuotta sitten kuvatulla videolla. Minä vihaan häntä. Olen varma, että hän on sanonut sitä vain mustatakseen elämääni mielessäni vain lisää. Kun kerroin hänelle vaikeuksistani, isäni vastasi että eikö tämä kärsimys yhdelle perhelle jo riitä; jos minä en jaksa, äiti romahtaa ja jos äiti romahtaa, isä ei tiedä jaksaako enää häntä kannatella. Olen siis korttipakan viimeinen torni, johon kaikki nojaa mutta jota syytetään, kun tämä kaataa kaiken. Noh. En minä siitä enää välitä.

Mutta kyllä mulla kerran oli porukka mitä olin osa, ainakin tavallaan. Sitten jätin sen taakseni.

Kummallista miten hankalaa on jättää asioita taakseen, jotka aiheuttavat tyytymättömyyttä. Se kertonee sen tuovan myös iloa. Kummallista miten hankalaa on samaistua itseensä. On paljon helpompi sanoa joitakin asioita kolmannessa persoonassa kuin kertoa itse niin kokevansa. Hädin tuskin tiedän edes sanaa sille.

Your subconscious is obsessed with SEX

Yes, you've read it right, and no, it's not something to be ashamed of!
The pictures you have picked suggest that your subconscious mind is very occupied with sex. You are a naturally sexual and loving person, you simply love to LOVE, and one of the biggest acts that you do with someone you love is sex.
Although your subconscious if obsessed with sex, you have a healthy way of life. You do not get too carried away (Although sometimes you wish you would), and you look for emotional attraction before you think about the physical one

Olen näkymätön, tuskin olemassa.
Olen piinaa, ilmaa
raskas taakka
yksin matkalla onnen luo.

Olen onneton, jopa surullinen
väsynyt kaikkeen fyysiseen, olemassaolon
    raskauteen.
Olen kulkuri
matkalla ihmisen luo.

Tavallinen ihminen on yksinkertainen, ja se on tullut mulle suurena yllätyksenä.

Ajatellakin voi liikaa, ns. itsensä solmuun ja kyseenalaistaa kaiken, minkä vain olemassaolo.

Oulu kauneimmillaan

En jaksa hoitaa asioitani.